Selviydyttiin eilen varsinaisesta koitoksesta, melkeinpä kunnon vanhemmuustestistä. Jos vanhemmaksi aikovan olisi läpäistävä joku pääsykoe tai ajokortti ennen lasten hankkimista, niin eilinen oli sellainen testi. Ja me läpäistiin, sanoisinpa melkein jopa täysin pistein.
Kolmevuotiaan kummipoikani vanhemmat olivat menossa illalliskutsuille ja pyysivät minua ja miestä lapsenvahdiksi siksi aikaa. En olekaan aiemmin ollut vahtimassa poikaa, joten hiukan jännitti miten iltarutiinit sujuvat kun hoitajana ei olekaan omat perheenjäsenet. Kummipoikani on tietysti muuten tuttu ja rakas, mutta ihan yksin en ole häntä vielä kertaakaan hoitanut. Lähdettiin miehen kanssa kummatkin hoitovuorolle, koska ajattelin, että loppuraskauden väsyttämänä en jaksaisi yksinään energisen miehenalun kanssa.
Poika olikin täynnä energiaa - leikittiin autoilla, muovailuvahalla, luettiin kirjaa, ja tehtiin kaikkea muutakin maan ja taivaan välillä. Samalla tajusin miten erilainen raskausaika olisi jos samanaikaisesti kotona olisi pieni taaperoikäinen (tai onko kolmevuotiaat edes taaperoita..?) lapsi. Nyt ensimmäisessä raskaudessa voin täysin keskittyä omaan olemiseen ja jaksamiseen, ilman aikatauluja, päiväkotiin viemisiä tai pienten ruokkimisia. Kunnioitan kyllä hurjasti kaikkia niitä pienten lasten vanhempia, joilla on kotona jo yksi tai useampi lapsi, joista on huolehdittava täysillä myös raskausoireiden aikana. Mulla on lisäksi ollut niin älyttömän helppo raskaus, että on vaikeaa kuvitella millaista olisi jaksaa hoitaa lapsia 9 kuukautta huonovointisena, kipuilevana tai väsyneenä. Vaikka olisikin mies apuna.
Vaikka kummipoikani oli täynnä energiaa, meillä oli kiva ilta. Mies pääasiassa hoiti leikkimiset, minä huolehdin siisteydestä ja käytännön hommista, kuten ruokailusta, hampaiden pesusta ja nukuttamisesta. Ihmeellistä miten perinteiset sukupuoliroolit tulee aina jostain tällä tavoin esille, vaikka mulla ei ollutkaan mitään sitä vastaan että mies otti leikkivastuun ja minä hoitovastuun. Pärjättiin tosi hyvin, syötiin nätisti, pestiin hampaat kiltisti ja nukahtaminen tapahtui yllättävän nopeasti (mun mahtavan päästä keksityn "kolme karhua ja banaanipuut" sadun jälkeen). Läpäistiin vanhemmuustesti!
Jotenkin tästä kokemuksesta tuli sellainen varmuus, että kyllähän mekin tähän pystytään! Lapset kaipaavat läsnäoloa, rakkautta ja rajoja - lopulta hyvin yksinkertaisia asioita. Ainoa hankala asia taitaa olla se, mistä löytää energiaa jaksaa itse olla läsnä lapsille, työkiireiden ja kodinhoidon ohella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti